Uncategorized

Pettymysten pettymys

Pahoittelut blogin ulkoasusta. Julkaisen tämän mobiilista (niin kuin edellisenkin) ja ulkoasu pomppii välillä miten sattuu. Kuvia en myöskään saa julkaistua.

Juoksu on nyt paketoitu mutta ei niin kuin oli tavoitteena. Tässä hieman valaisua vaikean kisan kulkuun.
Herätys aamulla 05:45. Aamiaista ja ajo lähtöpaikalle. Fiilis oli mukavan jännitynyt mutta varma. Ainoa ihmeellinen asia oli palelu. Minulla ei ole tapana palella vaan pikemmin päin vastoin. Olen aika lämminverinen. Pidimme autossa lämmitystä täysillä ja Satu hikoili selkä märkänä heti aamutuimaan.

Olimme lähtöpaikalla hyvissä ajoin ja rekisteröintiin ei ollut mitään jonoa. Hoidin vessassa käymiset ja numerolapun kiinnittämisen sun muut ja sitten vain lähtöä odottelemaan. Aamun keli oli hyvin pilvinen mutta ennuste lupaili aurinkoista ja kuumaa päivää. Juuri ennen starttia taivas repesikin ja aurinko tuli esiin.

Fiilis oli superhyvä siinä muutamia minuutteja ennen lähtöä. Kaikki jännitys oli tiessään ja koko kroppa oli jo vahvasti menossa. Nyt mennään. Tätä varten olen treenannut viime syksystä ja nyt se tapahtuu. Elämäni eka ultra. Jiihaa!!!

Otin hyvin rauhallisesti, sillä sykkeeni olivat normaaliin verrattuna taivaissa. Tässä vaiheessa ajattelin sen johtuvan starttitohinan nostamasta adrenaliinista ja uskoin sen tasaantuvan matkan hieman edetessä. Olin pakotettu kävelemään jo viiden kilsan huitteilla kun syke pysyi 160 tuntumassa. Kävellessä syke pysyi 135 kieppeillä. Niissä lukemissa joissa sen pitäisi minulla olla juostessa. Treeneissä olen pitänyt sykettä 130-135 haarukassa ja pystynyt pitämään yllä 8min/kilometri vauhtia neljän tunnin ajan.

Jossakin kahdeksan kilsan kohdalla alkoi pitkä jyrkkä ylämäki ja kapea polku. Polku oli mennyt aivan tukkoon ruuhkasta ja siinä menimme jonossa askel kerrallaan yli 20 minuutin ajan. Ajattelin, että tämä on minulle hyvä. Saan sykkeet tasaantumaan ja pääsen aloittamaan pelin uudelleen puhtaalta pöydältä. Syke ei siinä etanavauhtia kävellessä kuitenkaan laskenut alle 135. Pari askelta ylämäkeä ja se oli 145. 
Syy ruuhkaan selvisi mäen päällä. Polun päässä oli portti lampaiden laidunpellolle ja portti oli sellainen, että siitä pääsi kulkemaan yksi ihminen kerrallaan.

Kympin merkkipaalu tuli vastaan ja ihmettelin nihkeää menoani. Nyt pitäisi jo kaikki startin aiheuttamat ylimääräiset tärinät olla takana päin. Aika oli järkyttävän hidas. Ekaan kymppiin oli kulunut 1h40min. Aina kun nostin vauhtia juoksuksi, sykkeeni pompahti 155-160 välille. En voisi mitenkään juosta 16-20 tuntia sellaisilla sykkeillä. Niinpä olin pakotettu kävelemään.

Päätin kävellä reilumman aikaa ja kokeilla taas juoksua. Ei, ei lähtenyt. Sama tulos koko ajan, eli syke katossa. 20-30 kilsan välissä annoin itselleni luvan kävellä. Päätin, että voin kävellä vaikka koko reissun jos niikseen tulee. Meno oli todella tahmeaa. Meno oli ollut siis alusta lähtien todella tahmeaa. Mikä mua vaivaa? Miksei tää vaan lähde kulkemaan?

Kolmen kympin kohdalla Satu toi syötäväksi superhyvän kanaleivän ja sain syötyä sen melkein kokonaan. Ruoka ei oikein maistunut ja pieni paha olo nosti päätään. Fiilis oli kuitenkin ok ja Satu kertoi, että näytän hyvävoimaiselta. 
Muutoin ravintona oli mennyt geelejä, energiapatukoita, banaaneja, sipsejä, skitlesejä, urheilujuomaa, mehua ja vettä. Olin pitänyt orjallisesti kiinni ravintosuunnitelmastani ja syönyt 20min. välein ja juonut mielestäni riittävästi. Ajattelin pärjääväni hyvin, sillä 50km pit stopilla oli luvassa lämmintä ruokaa. 

Matka jatkui. Pit stop numero kolme tuli vastaan ja matkaa oli takana 34.2km. Tästä alkoi kilometrien mittainen nousu. Loiva mutta kuitenkin. Olo oli tässä kohtaa tosi huono. Ylämäki meni hitaasti kävellen. Jossakin nousun jälkeen minun piti pysähtyä fiksaamaan jalkojani. Kolme rakkoa oli ilmestynyt nousun aikana ja ne piti puhkoa ja teippailla. Olo oli heikko ja oksetti. Ajattelin sen johtuvan energioista ja huitaisin lisää geeliä väkisin ja söin patukkaa, joka vain pyöri suussa. 

Tulin huonoissa kantimissa pit stop numero neloselle. Matkaa takana 44,3km. Satu oli viritellyt sinne hyvän leirin ja ostanut kaikkea mitä vain oli voinut kuvitella, että söisin. Sain väkisin syötyä suolattuja cashew-pähkinöitä ja vähän kokista. Mikään muu ei mennyt alas. Lepuutin selalläni kun ja Satu hieroi jalkojani auki parhaansa mukaan. Siinä maatessakin sykkeni oli 95-100. Normaali leposykkeeni on 43. Teippasin vielä uudet rakot ja lähdin raahustamaan kohti puolivälin etappia.

Jalkapohjien rakot sattuvat aivan hemmetisti aluksi mutta sitten niihin tottuu. Kuvittelin voimien palaavan hieman ja ajatteli, että kohta pistän taas juoksuksi. Pari sataa metriä eteenpäin ja minun oli vaikea hengittää. Tuntui, etten saa happea. Piti tehdä hirveästi töitä, että sai tarpeeksi ilmaa. Hengitys tuntui pinnalliselta. Keskityin vain etenemiseen, joka omasta mielestäni tuntui ihan ripeältä. Olo oli huono, ja ajattelin, että lisää vaan energiaa ja nestettä niin kyllä se siitä. Hienomotorikkani oli kadonnut sormista jonnekin ja patukat ja geeli oli todella vaikea saada auki. 

Matka tuntui vain jatkuvan ja jatkuvan. Puolivälin pit stop oli 51,1km kohdalla ja matkaa ei siis ollut kuin 6,8km mutta se ei tuntunut loppuvan koskaan. Satu lähetti viestin ja kertoi olevansa parkissa risteyksessä 500 metriä ennen puolivälin etappia. Hän kysyi haluanko, että kävellään yhdessä siitä pit stopille. Mietin ja mietin mutta en osannut tehdä päätöstä. Aika kuutamolla siis. Ei ollut ihan hirveän vaikea kysymys mutta en vain osannut. 

Raahustimme yhdessä puolivälin leiriin, joka oli myös maali niille, jotka olivat päättäneet juosta kisan kahdessa etapissa. Sanoin, Satulle, että otan vaan vettä lisää ja jatkan matkaa. Ei mennyt onneksi läpi. Satu sanoi, että ”sun on pakko syödä”. Olin tosi ärtynyt ja sanoin vaan että en pysty – on niin paha olo. Satu sai minut kuitenkin ylipuhuttua ruokailutelttaan ja hommasi ruokaa eteeni. Yritin syödä oksennusta pidätellen. Ei menny alas, ei sitten millään. Kaikki hajutkin tuntui pahalta ja nosti makeaa vettä suuhun. 

Vakuuttelin, että kaikki muuttuu paremmaksi kun vain lähden liikkeelle. Olimme sopineet Satun kanssa, että hän peilaa minulle jos oma arvostelukykyni on heikentynyt. Luottaisin häneen tällaisissa tilanteissa. Olimme puhuneet homman läpi monta kertaa. Tiesimme, että voin mennä matkan varrella huonoon kuntoon. Piti vain sitten katsoa kuinka huonoon ja onko se vakavaa vai ei. Estääkö se jatkamasta vai ei. Olimme käyneet skenaarion varuilta läpi. 

Totesimme, että olen aika huonossa hapessa mutta sanoin haluavani ja voivani jatkaa. 
Nousin ylös ja minua huimasi. Sovimme, että Satu pakkaa kamat, syö loppuun ja näemme vesipisteellä portin vierellä. Satu kysyi, että ”oisko joku pusu” kun olin lähdössä. Käännyin nopeasti ja silmissä pimeni ja jouduin ottamaan tuki/harha-askeleita. 

Astuin ulos teltasta ja lämmin kesäillan tuulenvire sai minut tärisemään kouristuksenomaisessa horkassa. Käännyin takaisin telttaan Satun luokse mutta en saanut sanaa suustani – olin krampinomaisessa horkassa. Istuin alas. Vaihdoin nopeasti kuivan paidan ja Satu kietoi pyyhkeen ja hupparin päälleni.
 
Siinä kohtaa minulle valkeni, että kisakumppanit ympärillä lappaavat pastaa suuhunsa hyvällä ruokahalulla ja puhuvat mukavia. Minä tärisen horkassa oksennusta pidätellen, enkä pysty syömään mitään. Satu sanoi, että nyt mennään käymään medic-teltassa. Osasin olla vastustelematta. Olin sekava ja puhuminen oli vaikeaa.

Medic-teltassa pääsin makoilemaan ja sain pahoinvoinnin estolääkkeen ylähuulen alle. Lääkintämies mittasi verenpaineen ja verensokerin. Paine ja sokerit olivat ok mutta syke oli edelleen 90 tuntumassa vaikka olin ollut paikallaan jo yli tunnin. Lääkintämies toi leipää ja banaania ja sanoi, että minun pitää syödä ne heti kun lääke alkaa vaikuttaa. Tunnin päästä sain leipää ja banaania syötyä. Kävin vessassa ja heti kun astuin ulkoilmaan, alkoi horkka uudestaan. Ei enää yhtä vahvana mutta kuitenkin. 

Olo koheni hieman. Kysyin lupaa jatkaa kisaa. Lääkintämies kertoi, että jos ruokahaluni palaa ja pystyn syömään kunnon ruoan ja viluntärinä loppuu niin voin jatkaa. Muussa tapauksessa tämä on tässä. 

Menimme uudelleen ruokatelttaan minun täristessä edelleen ”kylmästä”. Ruokalaji oli vaihtunut ja nyt oli tarjolla riisiä ja kasviscurryä. Yritin kovasti ja sain syötyä ehkä neljä haarukallista. Aikaa oli kulunut pitstopilla jo 3,5 tuntia mutta olo ei ollut kohentunut kuin hieman. Tässä kohtaa oli pakko kohdata todellisuus. En saanut syötyä, eikä oireet loppuneet. En voinut enää jatkaa.

Mikä tämän sitten aiheutti? Juurisyynä on kaiketi kisaa ennen tapahtunut ylikuntoon meneminen. En vain ollut toipunut siitä. Siitä johtuu korkeat sykkeet heti alkumatkasta ja sen jälkeen koko retken ajan. Lääkintämiehen mukaan en ollut syönyt tarpeeksi ja olin elännyt liikaa sokerilla. Tätä en olisi osannut tehdä mietenkään toisin tai paremmin. Luulin tekeväni tankkausta hyvin pitkin matkaa. 
Näiden kaikkien summana sain lämpöhalvauksen, josta tuo tärinä tulee. Kehon lämmönsäätely meni aivan sekaisin. Tärisin horkassa vielä pitkälle yöhön, ennen kuin helpotti. Lämpöhalvausta vii edesauttaa allergialääkkeet joita olen joutunut syömään nyt kesällä. Tämä selittäisi alentuneen kynnyksen (noin 30 astetta) saada lämpöhalvaus. 
Seuraavana päivänä en kestänyt lainkaan auringossa oloa vaan minulle tuli heti paha olo. En silti tuntenut kuumaa. Hikoilin mutta minulla ei ollut kuuma. Osasin vähentää vaatetusta vain hikoilun takia.

Pettymys keskeyttämisestä on suuri. Tätä en lähtenyt hakemaan. Toisaalta tein asiat parhaan osaamiseni mukaan, joten ihan liikaa ei kannata itseään piestä. 
Nyt pitää hakea hommalle diagnoosi osaavalta lääkäriltä ja saada hyvä hoito-ohjelma. Varmasti luvassa on taukoa ja sitten treeniä vain PK1 -sykkeillä.

Minulle näissä hommissa on kyse rajojen hakemisesta. Tässä kisassa, päivän kunnossa, raja tuli vastaan liian aikaisin.

Jaa tästä